Erosin kirkosta kuutisen vuotta sitten. Olen sen jälkeen pohtinut uskoon liittyviä asioita enemmän kuin koskaan ennen eroamista. Ollessani tapakristitty valtakirkon jäsen, yritin yrittämällä hakea jotain koukkuja, joilla kiinnittyä kristinuskoon. Yritin uskoa. Edelleen arvostan, joskin ihmettelen, ihmisiä seisomassa tienristeyksessä Jeesus tulee -plakaatin kanssa. Se on uskomatonta, vahvaa luottamusta johonkin, mitä pitää hyvänä ja oikeana.
Keskustelin taannoin maapallon synnystä erään henkilön kanssa. Hänen näkemyksensä mukaan taustalla on ollut jonkinlainen luomistapahtuma, jota on seurannut elämän kehittyminen. Keskustelukumppanini näkemykset liippasivat käsitykseni mukaan teleologista todistusta, jonka perustana on, että kaikki tuntemamme on tavalla tai toisella suunniteltua ja siten todistaa myös jonkinlaisen jumalan olemassaolon.
Yritin selittää, miksi en usko jumalaan, joka olisi luonut maailman. Kerroin, että minulle suurinta voimaa edustaa luonto, jonka edessä ihminen on niin pieni, ettei voi edes yrittää ymmärtää kaikkea. Oman linnunratamme laajuus on jotain niin käsittämätöntä, että sen sekä pienimmät että suurimmat ilmiöt ovat täysin ihmisymmärryksen normikäsityskyvyn ulottumattomissa. Edes oman kotipallomme ilmiöt eivät hahmotu kuin äärimmäisen hyvin havainnollistettuina. Esimerkki siitä kuinka vähän ihminen on päässyt maapallon kuoren pinnan alle. Jos maapallo olisi appelsiini, olisivat syvimmät ihmisen tekemät poraukset ulottuneet juuri ja juuri oranssin pintakerroksen läpi. Ei edes valkoiseen töhnään, joka on sen oranssin pinnan alla. Tämän esimerkin olen lukenut jostain, lähdettä en valitettavasti muista. Minusta uskominen johonkin ylempään itseä ohjaavaan voimaan on yksi psyykkinen tapa käsitellä näitä liian suuria asioita.
Keskustelun edetessä koin varmuutta ja rauhaa siitä, että minun ei tarvitse perustella keskustelukumppanilleni sitä, miksi en johonkin asiaan usko. Olin varma ainoastaan siitä, että ihminen ei kykene selittämään maailman laajuutta eikä liioin jumalankaan olemassaoloa, koska kyse on asioista joiden todistaminen perustuu täysin siihen todellisuuteen missä ihminen itse elää. Yhtäkkiä päähäni iski ajatus: tätäkö uskominen on? Varmuutta ja rauhaa siitä, ettei tarvitse perustella omaa näkemystään eikä yrittää kääntää toisen päätä. Vain ihmetellä erilaisten näkökulmien yhtäläisyyksiä, eroja ja hienouksia. Sen vuoksi minusta uskontojenkin ydin on jokseenkin sama. Ehkä se on niin, että kun ääripäät menevät riittävän kauas toisistaan alkavat ne kääntyä lopulta kohti toisiaan.
Appiukkoni on kertonut tarinan kiimikiläisestä ukosta, joka pääsi joskus sotien jälkeen käymään Oulussa. Kotiin palattuaan muut kyselivät, millaista siellä Oulussa oikein on.
Hän vastasi:"Se on niin laajaa, ei te ymmärrä kuitenkaan!"
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti