Naistenpäivänä naisasiapohdintaa

Naistenpäivänä on loistava tilaisuus julistautua julkifeministiksi. Minä olen feministi. Miksi jopa tuon lauseen kirjoittaminen aiheuttaa minussa pelkoa ja huolta? Siksi, että liian moni tasa-arvoa ja yhdenvertaisuutta puolustava ihminen, erityisesti nainen, saa päälleen vihapuheryöpyn. Ihan vastikään luin taas jostain, että ”tämä tasa-arvohömpötys on mennyt liian pitkälle”. Ei ole. Se ei ole mennyt liian pitkälle kun pelkästään miesten ja naisten välisessä tasa-arvossa on vielä monta valuvikaa korjattavana. Saati sitten yhdenvertaisuudessa; marginaalissa olevia riittää. Ja kyllä, ymmärrän olla kiitollinen siitä, että itse saan elää tällaisena etuoikeutettuna keskiluokkaisena valkoihoisena naisena hyvinvointivaltiossa. Minulla on asiat melko hyvin. Paitsi se, että olen nainen.

Feminismiä ei edes olisi olemassa jos maailma olisi oikeudenmukainen. Ja sitähän se ei ole. Esimerkiksi sen vuoksi, että sisäistetty misogynia on rakenteissa. Suomennan sisäistetyn misogynian tarkoittamaan naisiin ja naiseuteen liittyvää negatiivista suhtautumistapaa, jossa maailmaa katsotaan "naiset ovat alempiarvoisia" -lasien läpi. Tämä sisäistetty misogynia valitettavasti on niin syvällä rakenteissa, että sen limaisia kouria on vaikea havaita.

Caroline Criado-Perezin kirja, Näkymättömät naiset. Näin tilastot paljastavat miten maailma on suunniteltu miehille, on piiloisten rakenteiden kuvaajana räjäyttänyt tajuntani. Criado-Perez osoittaa kirjassa tutkimustietoon liittyviä systemaattisia puutteita (maailmanlaajuisesti) aiheissa, joiden oletetaan olevan tasa-arvoisia. Niinkuin vaikkapa lääketiede, mutta höpsistä, ihan omasta elämästäni löytyy esimerkki sen epätasa-arvoisuudesta. PMS. Sen, tai sen vaikeamman muodon PMDD:n, aiheuttamista ongelmista kärsivät miljoonat naiset maailmassa. Välillisesti tästä kärsii myös lähipiiri. Luonnollisesti PMS on vain naissukupuoleen liittyvä biologinen tosiasia. Se ei itsessään ole epätasa-arvoista. Miessukupuolella on omat terveydelliset ongelmansa. Epätasa-arvoiseksi tilanteen tekee tutkimuksen puute ja rahoituksen epätasa-arvoinen jakautuminen. Liian moni meistä PMS-syndroomasta kärsivistä, on kokenut ongelman vähättelyä eikä ole saanut hoitoa vaivaan Criado-Perez-Perezin mukaan mm. siitä syystä, että naisten vaivoihin liittyviä tutkimuksia järjestetään ja rahoitetaan niukemmin kuin miesten vaivoihin liittyviä tutkimuksia. Liian moni kokee, että hormoneista johtuva vaiva edelleen yritetään selittää ”hysteriana” vaikka kyseessä on aivan aito ja oikea fyysinen oirekimppu. Mikä markkina se olisikaan jos meille miljoonille kehiteltäisiin apua, lääkitystä ja hoitoa.

Kaikista hälyttävintä on, että tasa-arvoista tutkimusdataa puuttuu useilla tutkimusaloilla. Criado-Perez kirjoittaa:”Maailman väestön toisen puoliskon kehoihin, sairauksiin ja oireisiin suhtaudutaan väheksyen, epäuskoisesti ja piittaamattomasti. Kaikki johtuu sekä datan puutteesta että siitä edelleen yleisestä uskomuksesta, joka pitää edelleen pintansa kaikista vastakkaisista todisteista huolimatta: että miehet ovat ihmisen oletusarvo.”

Suhtaudun kovin nihkeästi siihen, että yhtenä päivänä vuodessa muistetaan kukkapuskalla tai hyvän naistenpäivän toivotuksilla. Se ei anna oikeutusta rakenteiden tasolla tapahtuvaan marginaalissa olevien systemaattiseen häivyttämiseen tai hiljentämiseen. Kyllä, aion vastakin olla hankala akka. 

Supersuorittajasta keskeneräiseksi - uhka vai mahdollisuus?

Saako rajani pyyhkiä pois?

Media vahvistaa sellaista ihmiskäsitystä, että ihminen on olemassa tekemisen tai tekemättä jättämisen kautta.Tässä kirjoituksessa keskityn ihmettelemään miksi on niin vaikeaa uskoa siihen että olemassaoleminen riittää.

Saamme tuon tuostakin lukea (toki ne voi jättää myös lukematta) juttuja, joissa ihannoidaan sitä kuinka joku tekee työtä ympäripyöreitä päiviä, nukkuu kolme tuntia yössä, juoksee maratoneja, kirjoittaa kokkikirjoja, harrastaa taidetta ja jääkiekkoa (koska avarakatseisuus): Tämä upea ihminen huoltaa aktiivisesti  parisuhdettaan, elää täydellisesti sisustetussa ja siivotussa talossa ja täydellisessä perheessä. Monta akateemista tutkintoa on plakkarissa ja yksi on tekeillä, hän tekee arvostettua työtä, käy joogaamassa Intiassa kerran vuodessa, osallistuu hyväntekeväisyyteen, sijoittaa rahansa fiksusti ja ajaa kalliilla sähköautolla (koska ympäristö). Hän syö terveellisesti - oikeita proteiineja ja hiilihydraatteja sopivassa suhteessa - ja näyttää sopusuhtaiselta, mieluummin hoikalta. Kaikkeen voit itse vaikuttaa ja jos et vaikuta niin olet saamaton, laiska, tyhmä ja luuseri. Eräs kaunis ja fiksu tuttuni sanoi, että hänellä on RTL-syndrooma eli hän kokee olevansa Ruma, Tyhmä ja Lihava. Samastuin. Ja jatkoin, että minulla on RTLSL -syndrooma...edellisten perään vielä Saamaton ja Laiska.

Tässä maailman ajassa on vaikea pitää mielensä kirkkaana sen suhteen, että pelkästään olemassa oleminen on riittävä syy kokea itsensä hyväksi ja tärkeäksi. Ja kokea kanssaihmiset tärkeiksi. Riippumatta siitä miltä mikäkin asiaintila näyttää tai miten sen tulkitsen näyttävän. "RTLSL" kaikuu takaraivossa ja sen sijaan, että joku muu sanoisi tai edes ajattelisi näin, jankutan sitä itselleni. Olen jankuttanut koko elämäni. 

Katsoin ylioppilaskuviani ja kauhistuin, että muistan pitäneeni itseäni rumana vaikka olen kuvissa, nykyisillä silmilläni katsoen, kaunis. Aivan tavallinen, terveen ja hyvinvoivannäköinen nuori nainen. Nyt opettelen kymmenien vuosien itseinhon jälkeen ajattelemaan, että katsoessani kuviani siltä katsoisi vastaan aivan tavallinen, terveen ja hyvinvoivannäköinen keski-ikäinen nainen. Olen vihannut kehoani aina, koska se ei ole mielestäni sopinut muottiin. Vähiten ongelmia tuskin on aiheuttanut se, että olen aina tanssinut ja lajina se sisältää valitettavasti edelleen paljon ulkonäköön liittyviä oletuksia. Tilannetta ei varmaankaan helpottanut sekään, että tanssista tuli ammattini. Kehohäpeän sijasta yritän opetella kehorauhaa ja itseni hyväksymistä. Yritän myös katsoa saavutuksiani neutraalilla silmällä ilman huijarisyndroomalaseja ja tarkastella niitä kiihkottomasti ja ankaruutta välttäen, kysyen itseltäni että joko tämä riittäisi? 

Liputankin itselukutaidon (jota myös reflektoinniksi kutsun) ja medialukutaidon puolesta. Media peilaa maailmaa ja ihmisiä ja tuottaa sitä mistä ihmiset kiinnostuvat. Ihminen on bisnes. Ihminen kiinnostaa ihmistä. Ja ihminen on loppumattomattoman kiinnostunut itsestään. Reflektio on siihen oiva työkalu. Hyvässä ja pahassa. Blogini nimikin käsittelee tuota työkalua. Keskityn ihmettelemään sitä, miksi jokin on jotain ja miksi suhtaudun siihen niin kuin suhtaudun. 

Näin keski-ikäisenä on kuulemma mahdollisuus valita kaksi K:ta: katkeruus tai kasvu. Ehkä kannattaa valita jälkimmäinen. Vai voisiko valita vielä yhden K:n - keskeneräisyys. On ihan ok olla keskeneräinen. Sehän tarkoittaa kasvua.   

Kehosuhteesta vielä, että keho on kuitenkin myös ainoa media, jonka kautta olemme osa maailmaa ja ympäröivää todellisuutta. Tämä media ja päätökset sen suhteen on meidän jokaisen omassa hallussa ja voimme varmasti vaikuttaa vain siihen millaista ihmiskäsitystä ja käsitystä hyvästä ihmisyydestä me itse itsellemme rakennamme. Yritän opetella rakastamaan itseäni, jotta voisin tarjota itselleni hyvää. Lilliputtiaskelin mennään, mutta uskoakseni eteenpäin. Keskeneräisyyteen luottaen. 

Tommy Hellsten on sanonut: "Heikkous on ihmisen arvokkain ominaisuus. --- Ihmiseksi kasvaminen on pienemmäksi kasvamista. Tämän tiedostamisesta ihmisyydessä on kysymys. Se on oman tarvitsevuutensa, keskeneräisyytensä ja haavoittuvuutensa syvempää oivaltamista. Sieltä syntyy kyky tarvita ja ottaa vastaan rakkautta muilta." https://yle.fi/uutiset/3-8855481

Mieluummin rohkea kuin kiltti

Tulin kertakaikkisen yllätetyksi viikonloppuna kansanperinneväen vuotuisella Folklandia-risteilyllä kun porukka entisiä tanssinopettajaopiskelijoita vei minut syvälliseen opettajuuden ja ihmisyyden pohdiskeluun.

Opiskelijat olivat hankkineet minulle Sylkevä tyttö -korun kiitokseksi tekemästäni työstä. Korun teema ja sen luovutustilaisuus antoivat minulle varmistuksen siitä, että työ kantaa hedelmää. Nämä upeat nuoret ovat kukin valinneet oman suuntansa elämänpoluilla ja olen kiitollisena ja ylpeänä seurannut noilla poluilla etenemistä. He puolestaan ovat opettaneet minulle mitä on olla opettaja. Vaikka kuinka opiskelisin aihetta kirjoista, en koskaan usko voivani kehittyä yhtä paljon ihmisenä kuin toimiessani opettajana.  Sanat tuntuvat latteilta ja laimeilta yrittäessäni sanoittaa tuntemuksiani siitä mitä koru antajiensa saatesanojen kanssa minulle merkitsee. Pursuan rakkautta.

Kuva Niina Susan Vahtola

Tunnekuohujen jokseenkin laskeuduttua olen paneutunut pohtimaan nimenomaan Sylkevä tyttö -korun sanomaa ja sitä, miksi juuri minä olen antajiensa mielestä ansainnut sellaisen. Koru on Kirsti Doukasin muotoilema Kim Simonssonin Sylkevä tyttö -veistokseen pohjautuva riipus, jossa pieni tyttö sylkäisee. Korun viesti on sen valmistajan Kalevala Korun mukaan kannustaa kaikkia tyttöjä ja naisia olemaan rohkeasti oma itsensä.  Olen erityisen otettu siitä, että korun minulle antaneiden mukaan olen rohkaissut heitä olemaan tottelemattomia, kritisoimaan ja kyseenalaistamaan. Se on mielestäni opettajan tehtävä (to put it bluntly).

Suomalaisessa yhteiskunnassa on paljon niin sanottua henkistä velttoutta, joka saa ihmisen tyytyväisenä syömään kaiken informaatiopuuron, mitä hänelle syötetään. Olisiko homo sapiens -niminen eläinlaji koskaan voinut päästä näin pitkälle ilman luovuutta, kekseliäisyyttä ja sitä, että pyrkii näkemään toisin? Entäpä mihin homo sapiens -nuoriso pääsisi ilman uskallusta kyseenalaistaa edellisten sukupolvien toimintaa? 

Ei mihinkään. 

Tuon uskalluksen tukeminen on meidän opettajien tärkein työ sen sijaan, että odottaisimme oikeita vastauksia.

Toinen tärkeä työmme on olla läsnä ja kohdata ihminen ihmisenä. Tämä kuulostaa typerältä kliseeltä. Sellaiselta mistä sanotaan, että se on itsestään selvää. Tuon toteuttaminen ei todellakaan ole itsestään selvää eikä varsinkaan helppoa. Ainakin minä saan itseni alituisesti kiinni siitä, etten kuuntele toista kun tällä on jotain sanottavaa, vaan odotan vain vuoroani päästäkseni sanomaan oman mielipiteeni. En kestä tätä piirrettä itsessäni. Lohduttaudun kuitenkin sillä, että mitä useammin tunnistan toimivani siten sitä useammin on mahdollista muuttaa toimintaani. Eli oppia. 

Ihmisoikeuksien julistuksen mukaan opetuksessa tulee pyrkiä ihmisen persoonallisuuden kokonaisvaltaiseen kehittämiseen. Ihmisen persoonallisuuden kehittyminen on mahdollista psyykkisesti ja fyysisesti turvallisessa, kannustavassa ilmapiirissä, minkä luomiseen meidän opettajien tulisi keskittyä riippumatta oppijoista ja opittavasta asiasta. (Tähän voisin lätkiä liudan lähdeviitteitä, mutta jätän sen tällä kertaa väliin.) 

Läsnäolo mahdollistaa kohtaamisen, mikä taas mahdollistaa nähdyksi tulemisen, minkä George Berkeley tiivisti olemisen perustaksi seuraavan tapaan:”Esse est percipi – olla olemassa on tulla havaituksi.” Jokainen meistä haluaa tulla nähdyksi.

Sylkevä tyttö -korun sanoma – olla rohkeasti oma itsensä – on aina ajankohtainen. Etenkin lasten kanssa toimittaessa aikuisten turvallisuus ja luotettavuus antavat lapselle mahdollisuudet koetella rajojaan ja ylittää ne. Tottelemattomuus on pääomaa, koska se vaatii omaa ajattelua ja olemassa olevan kritisointia. Ehkä se auttaa elämänpolkua taivaltaessa tekemään rohkeita valintoja ja suuntaamaan eteenpäin luottaen siihen, että polku löytyy vaikka välillä kulkisi eksyksissä. Eräs psykologi on kertonut evästäneensä lapsiaan sanoen: ”Kilttejä ei muista kukaan - ole rohkea!” 

Aion jatkaa sylkemistä.

Siirtolapuutarhan kesää odotellessa

Keväthuuma alkaa pikkuhiljaa nousta kun kuulee talitinttien laulun, auringon valo lisääntyy huimaa vauhtia ja jääpuikot sulavat räystäillä aurinkoisina päivinä. Kolmatta kesäämme odotellessa ajattelin kirjoitella hiukan siitä, mitä Päkätillämme on ehtinyt tapahtua sen jälkeen kun ostimme paikan itsellemme vuonna 2015.

Tältä meidän ihana salaperäinen Päkättimme näyttää sinisestä portista kurkistaessa. Mökki sai kesällä 2017 uuden ulkoasun kun koko ulkoverhous vaihdettiin (eteläpuolen ollessa niin huonossa kunnossa). Samalla mökkiä laajennettiin parven verran ja koko mökki maalattiin ulkoa. Minä ehdottelin miesväelle sinipunaista mökkiä ja onneksi väritys sopi heillekin. Väritys on tosi raikas ja selkeä - pidän kovasti puhtaista väreistä. Pyrimme kaikin mahdollisin keinoin kunnioittamaan alkuperäistä rakennustapaa. Mitään muovia ei laitettu mihinkään väliin eikä pintaan.

Parven lattiaan, joka on suoraan ulkovaraston yläpuolella laitettiin kuusisuikaletta tiivisteeksi (koiran pehmuste Pehmustia). Varsinaisten seinien väliin ei laitettu mitään. Ajattelimme, että jos mökki on kököttänyt niine hyvineen jo vuodesta 1953 ilman seinän tiivisteitä niin ei niitä nytkään sinne laitettaisi. Aika näyttää oliko pösilö ratkaisu. Katto uusittiin myöskin, koska laajennus vaati sitä. Siihen emme kyenneet omin voimin vaan sen kävi tekemässä Hirsi ja Rakennus Siklander. Heidän työhönsä olemme erittäin tyytyväisiä.

Ennen

Tässä on oikeastaan ainoa kuva kokonaisuudessaan mökistämme ennen remonttia.

Toki aivan ihastuttavan persoonallinen se oli näinkin. Eriväriset seinät ja ihana epäsymmeterinen muoto. Ja imukärhivilliviinin ja kiinanlaikkuköynnöksen välttämättömästä hävittämisestä olen erityisen suruissani, mutta niitä ei voinut jättää. Muutoin mökkiä ei olisi voinut remontoida. Ehkä voin istuttaa uudet sitten kun puutarha on siinä vaiheessa. Ukkokulta ei kyllä halua kasveja seinien lähelle, joten muualle puutarhaan sitten täytyy niille löytyä paikat.

Ja jälkeen

Tässä mökkimme nykyisessä asussaan ihanan hämyisänä elokuun iltana kuvattuna. Ihanuuteen liittyy muutamia kipeän suloisia muistutuksia elämän rajallisuudesta. Pieni punainen ovi vasemmalla ja kattoluukku ovat edesmenneen appeni tekemät. Hän oli myös mukana lyömässä lautoja seinään ja innokkaasti mukana rakennusprojektissa vaikka oli jo (tietämättämämme) erittäin sairas. Rakennusprojekti tosiaan jäi hänen osaltaan kesken. Jatkumona tälle haluttiin vielä anopin maalata punaiset varaston ovet. Pieni punaovinen varasto laajennusosassa onkin saanut nimekseen Papan varasto.

Ihanaa rehkimistä siirtolapuutarhassa - kesäkeittiö ja terassi suitsaitsukkelaan

Siirtolapuutarhaelämä on auennut meille nyt kaikessa ihanuudessaan. Tekemistä riittää ihan jokaiselle päivälle. Tässä päivänä eräänä viidettä multakottikärryllistä työntäessäni aloin jo ahistua syksyn tulosta (...carpe diem...öhöm) ja siitä mitä näin mukavaa voin tehdä talvella. Nyt on kuitenkin vielä kesäkuu, joten vielä mukavasti on kesäkautta jäljellä.

Olemme keskittyneet tekemään "kesäkeittiötä" ja terassia. Ukkokulta suunnitteli ja teki ne omin pikku kätösin pikku-ukon kanssa ja onhan ne ihan mahtavat. No minä olen keskittynyt pääasiassa suunnitteluun ja näpertelyyn. Ja kukkien ihasteluun ja kuvaamiseen.

Rakennuslupa-asiat jätimme, pösilöt, liian myöhään. Vaikka kyse on leikkimökkiä pienemmästä laajennuksesta tarvitaan monenlaisia lappuja ja läystäkkeitä, jotta pääsemme itse asiaan.  Lupa-asiat olisi pitänyt laittaa vireille jo talvella, mutta mistäpä näitä aloittelija tietää.

Vinkkinä siis, että jos mielit mitä tahansa remontoida/rakentaa, aloita suunnittelu ja lupien hakeminen ajoissa.

Siirtolapuutarhapäkätti

Tällä kertaa keskityn ihmettelemään siirtolapuutarhailua.

Ostimme syyskuussa 2015 siirtolapuutarhapalstan Oulun Äimärautiolta. Minulla oli ollut mökkikuume jo kauan ja vaikutti, ettei mökkihaave pääse ikinä toteutumaan.  Ukkokulta oli saanut lapsuudessa liika-annostuksen korpimökkeilyä, minkä vuoksi hänellä on edelleen paha nökkiallergia. Lopulta Ukkokulta innostui asiasta, koska Äimäraution siirtolapuutrahapalsta on käytännössä kaupungissa ja pyöräilymatkan päässä kotoamme.

 Mökkejä oli kaupan melko monta. Suloisia, persoonallisia ja ihania. Olisin voinut ostaa jokaisen (paitsi ne, jotka haisivat liikaa jollekin).

Päädyimme niiden joukosta tähän meidän ihanuuteemme, jonka etuna on loistosijainti; ei ihan ison tien vieressä ja lähellä yhteistä vesivessaa. Lisäksi meidän pihaltamme näkee hevosiakin, jotka ovat ulkona Äimäraution ratsastuskeskusksen aitauksissa. Vieressä oleva ravirata saattaa joidenkin mielestä olla äänihaitta, mutta meistä se tuntui vain hauskalta erityisyydeltä. Tokikaan emme ole vielä edes aloittaneet ensimmäistä mökkikauttamme, joten en vielä osaa sanoa varmasti, mutta emme varsinaisesti ole mitään hissukoita ja kaupungissa asuvina tiedostamme kaupungin äänet kuuluviksi asiaan.

Niin kuin kuvasta näkyy, mökki on lähtötilanteessa "ihanan rustiikkinen", mikä lienee käytettävä sanapari jos tätä myytäisi asuntovälittäjien kautta. Mökki on rakennettu 1956 (Äimäraution siirtolapuutarha on perustettu 1947). Toisin sanoen mökissä on paljon laittamista. Edellinen omistaja olikin jo hommannut tarvikkeet yhden seinän verhouksen uusimiseen, mutta kun me ostimme mökin (irtaimistoineen), päädyimme siihen, että korjaamme mökin kokonaan ja haemme lupaa myös pieneen laajennukseen.

Ostimme mökin irtaimistoineen ja sieltä löytyikin tosi paljon aarteita

Tarkoitukseni olisi siis ihmetellä niitä kaikkia vaiheita, joita siirtolapuutarhamökkimme renmontoinnissa tulee eteen. Ja sitten, että mistä tulee tuo päkätti. Päkätti tarkoittaa isoa innostusta jotain asiaa kohtaan.
Eli olemme päkätissä tämän mökkihomman kanssa. Poikamme ei ainakaan vielä ole kovin kovasti innostunut koko mökkitouhusta, minkä vuoksi sitten ehdotti mökille nimeksi Päkättiä - ja sehän passaa.

Viime viikolla haettiin mökin piirustuksia Oulun kaupunginarkistosta, jotta ystävämme pääsee piirtämään meille ehdotelman laajennuksesta.

Kansanmusiikki näytti tien

Olen musikaalinen ihminen. Olen aina halunnut laulaa. Kun olin pienenä menossa mummulaan Rovaniemeltä Ruovedelle esiinnyin junassa matkustajille. Muistan kuinka eräs ihana täti antoi minulle oikean Ameriikan rahan. Oli luontevaa hakeutua musiikkiluokalle ja musiikkiopistoonkin. Musiikkiopistossa olisin halunnut laulaa, mutta sitä en saanut valita instrumentiksi vaan piti ottaa jokin soitin. Olen aikuisena miettinyt kuinka opisto olisi voinut tarjota pehmeän laskeutumisen musiikinharrastamiseen. Onkin tullut mieleeni, että opistossa olisi pitänyt olla ns. teinimuskari, jossa musiikkiin tutustutetaan pikkuhiljaa ja monipuolisesti erilaisia musiikin lajeja tarjoten.  

Nykyään se varmaankin on jo mahdollista.

Yksi soitinvaihtoehdoista musiikkiopistossa oli poikkihuilu. Pitkin hampain sen suostuin listaan laittamaan ja tietenkin tulin valituksi juuri poikkihuilun opetukseen. Inhosin soittotunteja, koska en oppinut nuotteja. Huijasin opettajan soittamaan minulle eteen, koska korvakuulolta osasin soittaa. Toinen huiluopettajani osasi vedellä oikeista naruista ja hänestä pidin, mutta koska en osannut nuotteja, en oikein osannut harjoitella kotona. Ensimmäinen tutkintoesitys on jäänyt mieleeni ahdistavana ja nolona. Voi sitä häpeän määrää kun en oikeasti osannut. En edes ymmärtänyt miksi tutkintoja tehdään. Kun sain vanhemmilta luvan keskittyä tanssiharrastukseen ja jättää huilunsoittamisen, tunsin helpotusta. Huilu jäi moneksi vuodeksi.

Elettiin 90-luvun alkua ja Saarenkylän nuorisoseurassa toimiva kansantanssiryhmä Sirpakat tarvitsi muusikoita. Tuolloin oli vielä tavallista, että harrastajamuusikot kävivät tanssijoiden kanssa samoissa treeneissä viikoittain. Minua pyydettiin mukaan, koska olin soittanut huilua ja osasin laulaa. Houkutuksena oli, että pääsisin ryhmän kanssa ulkomaille samana kesänä. Olin jo varannut kesäksi kielikurssin Briteissä, mutta peruin sen ja lähdin ryhmän mukaan.

Minulle avautui aivan uusi maailma. Ihan mielettömän vaikutuksen minuun teki se, että ryhmä teki talkoita ulkomaan matkojen eteen. Tehtiin yhdessä! Aiemmin olin tottunut tanssiharrastuksessani siihen, että tanssitunnilla höylättiin tanssitekniikkaa yksin rivissä tangosta kiinni pitäen ja seinään tuijottaen. Yksinäistä oli ollut myös soittamisen harjoittelu. Hurmioiduin kansantanssin ja –musiikin yhteisöllisyydestä.  Musiikki ei ollut ryppyotsaista vaan jamittelua ja hauskanpitoa. Sain ihan luvan kanssa soittaa korvakuulolta, jota taitoa olin aina siihen asti hävennyt. Huilun soittaminenkin alkoi maistua uudelleen, vaikka toki minulle oli tärkeintä, että sain laulaa. Tanssiryhmän kanssa harjoiteltiin perinteistä kansanmusaa ja se oli huippuhauskaa. Teimme myös omia keikkoja bändin kanssa ja koska harjoittelimme yhdessä myös tanssimusiikkia pääsimme hääkeikoille. Halusin laulamisen ja soittamisen ohella päästä myös tanssimaan kansantanssia. Ja lopulta pääsinkin. Monenlaisten kiemuroiden jälkeen päädyin kansantanssin ammattilaiseksi.

Olen usein miettinyt olisinko tällä mahtavalla tiellä ilman sen ärsyttävän huilunsoiton aloittamista. 

En varmaankaan. Kuitenkin kansanmusiikki oli se, joka antoi minulle onnistumisen elämyksiä soittamisessa ankeiden musiikkiopistokokemusten jälkeen. Kansanmusiikin imu vei minut mukanaan ja toi vielä kansantanssinkin elämääni. Nuotteja en osaa vieläkään.