On usein hirvittävän vaikeaa luopua vanhoista ajatusmalleista, jotka vaikeuttavat minkään uuden oppimista. Yritän opetella ajattelemaan niin, että olisi olemassa vain ratkaisuja, jotka on löydettävissä.
Ja mahdollisuuksia, jotka tulevat eteemme tavalla tai toisella.
Tunsin nuorempana, että olisin jotenkin heikko astia ja ihmettelin sitä, miksi juuri minä en kestä maailman ankaruutta. Iltalenkillä koiran kanssa pidin ikkunoista tulvivia lämpimiä valoja ihanina ja ajattelin:"Tuolla asuu varmasti onnellisia ihmisiä." Minä itse en ollut onnellinen. En todellakaan. Minussa oli kaksi puolta: paraatipuoli ja sielupuoli. Tunsin sieluni olevan aivan musta vaikka paraatipuoleni antoi ymmärtää minun olevan iloinen, pirteä, avoin ja sosiaalinen tapaus. Onkin ollut kauhistuttavaa huomata jälkeenpäin, että olen oikeastaan itkeskellyt puolet elämästäni.
Koskapa olen hyvin voimakas tunnekuorman levittäjä, hyvässä ja pahassa, olen varmasti ollut välillä täysin sietämätön työkaveri. Yksi työkavereistani sanoikin joskus, että olen joko enkeli tai piru. Hän on aivan oikeassa, sellainen minä olen. Sarvia ja sädekehää.
Nyttemmin olen kokenut lahjana sen, että olen joutunut kohtaamaan itseni ja joutunut muotoilemaan omaa identiteettiäni aivan uusista lähtökohdista. Tuntuu älyttömän kliseiseltä sanoa, että kriisit ovat olleet parasta mitä minulle on tapahtunut (tietystikään esimerkiksi perhe ei missään tapauksessa paini tässä sarjassa). Ne ovat pakottaneet minut löytämään armollisuutta itseäni kohtaan ja samalla näkemään maailman jotenkin vähän hauskempien silmälasien läpi. Mitä enemmän vinksahtanutta sen kiinnostavampaa.
Pyrin antamaan itselleni mahdollisuuden kohdata tyhjyyden. Jos tyhjyyden vielä antaa täyttyä itsestään, pakottamatta, voi löytää jonkin aivan uuden reitin, ratkaisun, mahdollisuuden tai mielipiteen maailmasta ja sen ihmeteltävistä ilmiöistä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti