Minun isi on parempi kuin sinun ja äiti tekee parempaa ruokaa kuin sinun äiti

Tulipa tuossa taas kerran jotain touhutessani, että tätäkään en osaisi, jos ei äiti olisi opettanut.
Ajattelin listata kaikkea mitä mieleen juolahtaa ja aivan älyvapaassa järjestyksessä. Niin, että jos tästä jää jotain tosi tärkeää pois, niin ei tarkoita, ettenkö olisi sitäkin oppinut. Ja tietysti tätä pitää tarkastella siten, että tällaisena asiat minulle näyttäytyvät tai niin minä ne tulkitsen, vaikka joku muuta väittäisi.

Ensimmäinenä mieleeni tulee periksiantamattomuus. Aina kannattaa yrittää.

Isä kertoi joskus, että kun kotitaloamme Rovaniemellä rakennettiin 70-luvun lopulla raha oli kortilla. Me asustelimme yhden talven jalasmökissä raksan pihalla. Minä olin 5 ja pikkusisko 2. Kuinka moni nykyvaimo olisi lähtenyt sellaisiin olosuhteisiin noin pienten lasten kanssa asumaan? Käsi ylös.
Kun isä lähti töihin, äiti suoristeli vinkkuraisia nauloja, jotta rakennusmateriaalia ei mennyt hukkaan. Tämä tietysti siinä ohessa kun paimensi meitä ja hoiteli perhearkea jalasmokissä. Muistan tuosta ajasta sen, että pääsimme paljon uimaan, koska uimahalli oli paras peseytymispaikka. Olen kuullut jalasmökkiajalta myös jutun lättyjen paistosta, mikä oli haasteellista kun hella lättypannuineen oli niin vinossa, että lätyistä tuli toisesta reunasta paksumpia. Kun yksi huone kotitalossa tuli valmiiksi muutettiin siihen yhteen huoneeseen. Hyvä tuli talosta.

Aikuisena jo kauan kotoa poissa asuneena unohdin kerran auton avaimen autoon lukkojen taakse auton ollessa parkissa parkkitalossa. Ainoat vara-avaimet olivat Rovaniemellä; minä ja auto Oulussa. Tietysti kun hätä tuli, soitin äidille. Äiti käveli (kun ei ollut autoa) pakkasessa 4 kilometriä juna-asemalle ja takaisin kiikuttaakseen tuon vara-avaimen junaan, että se ehtii Ouluun ennen kuin parkkitalo menee kiinni. Sain avaimet ja auton pois. Mietin silloin, että itse olisin ehkä tilannut taksin...

Isäni on opettanut minulle ja siskolle ehkä huomaamattaan, että ensimmäisenä ei kannata ajatella, että joku juttu ei onnistu vaan ensin pitää aina yrittää. Joskus tuntuu ihan hassulta, kun soitan isälle saadakseni johonkin asiaan apua, hän selittää minulle täysin tuntematonta asiaa luottaen täysin siihen, että kyllä minä sen hoidan. Se tuntuu hyvältä. Toki mieluusi ajattelen asian niin, että kyseessä todella on luottamus siihen, että minä osaan.

Olen useammankin kerran soittanut tien varresta isälle auton jätettyä minut jonnekin kauas aiotusta määränpäästä. Siinä olen puhelimen kautta kuunnellut kuinka tulpat otetaan pois ja kuivataan ja taas auto kulkee. Vaikuttaa siltä, että isän ensimmäinen oletus on siis ollut, että kyllä minä osaan kun hän neuvoo. Monesti olen osannutkin. Nykyäänkin on ihan automaatio, että jos autossa on jokin vika, ensimmäisenä otetaan yhteys isään (ukkokultanikin soittaa auto-ongelmissa usein appiukolle). Usein isän ensimmäinen lause on ollut:"Ota nyt vaan ihan rauhallisesti, älä hermostu." Myös lamppujen johtoja tai muita sähköjuttuja on hoideltu kännykkäkameran kuvien ja puhelimen välityksellä.

Äidistä löytyy melkoinen määrä tulta ja tappuraa, jos joku syystä tai toisesta pahoittaa isän, minun, siskoni tai meidän lapsiemme mielen. Äiti myös huolehtii meistä vaikka olemme siskon kanssa neljissäkymmenissä ja meillä on jo omiakin huolehdittavia. Tuo piirre lienee universaali arkkitunne. Kaikki äidit maailmassa tunnistanevat itsessään naarastiikerin, joka suojelee rakkaitaan.

Yritän jatkaa tätä periksiantamattomuuden perinnettä myös omalle pojalleni. Kuusivuotiaan kanssa on joskus tullut hauskoja tilanteita kun minä tuskailen jonkun asian kanssa, hän laulaa minulle Pikku Kakkosessa näytettyä Älä luovuta -biisiä. Itsekin teen hänelle niin, kun joku asia takkuaa.

Toivottavasti poikani voi oikeasti leuhkia vanhemmillaan joskus samoin kuin minä nyt.

Pikku Kakkonen: Älä luovuta

p.s. Tämä oli vasta vol 1. Ja tästäkin tuli näin pitkä vaikka sain kirjoitettua vain muutaman jutun.