Naistenpäivänä naisasiapohdintaa

Naistenpäivänä on loistava tilaisuus julistautua julkifeministiksi. Minä olen feministi. Miksi jopa tuon lauseen kirjoittaminen aiheuttaa minussa pelkoa ja huolta? Siksi, että liian moni tasa-arvoa ja yhdenvertaisuutta puolustava ihminen, erityisesti nainen, saa päälleen vihapuheryöpyn. Ihan vastikään luin taas jostain, että ”tämä tasa-arvohömpötys on mennyt liian pitkälle”. Ei ole. Se ei ole mennyt liian pitkälle kun pelkästään miesten ja naisten välisessä tasa-arvossa on vielä monta valuvikaa korjattavana. Saati sitten yhdenvertaisuudessa; marginaalissa olevia riittää. Ja kyllä, ymmärrän olla kiitollinen siitä, että itse saan elää tällaisena etuoikeutettuna keskiluokkaisena valkoihoisena naisena hyvinvointivaltiossa. Minulla on asiat melko hyvin. Paitsi se, että olen nainen.

Feminismiä ei edes olisi olemassa jos maailma olisi oikeudenmukainen. Ja sitähän se ei ole. Esimerkiksi sen vuoksi, että sisäistetty misogynia on rakenteissa. Suomennan sisäistetyn misogynian tarkoittamaan naisiin ja naiseuteen liittyvää negatiivista suhtautumistapaa, jossa maailmaa katsotaan "naiset ovat alempiarvoisia" -lasien läpi. Tämä sisäistetty misogynia valitettavasti on niin syvällä rakenteissa, että sen limaisia kouria on vaikea havaita.

Caroline Criado-Perezin kirja, Näkymättömät naiset. Näin tilastot paljastavat miten maailma on suunniteltu miehille, on piiloisten rakenteiden kuvaajana räjäyttänyt tajuntani. Criado-Perez osoittaa kirjassa tutkimustietoon liittyviä systemaattisia puutteita (maailmanlaajuisesti) aiheissa, joiden oletetaan olevan tasa-arvoisia. Niinkuin vaikkapa lääketiede, mutta höpsistä, ihan omasta elämästäni löytyy esimerkki sen epätasa-arvoisuudesta. PMS. Sen, tai sen vaikeamman muodon PMDD:n, aiheuttamista ongelmista kärsivät miljoonat naiset maailmassa. Välillisesti tästä kärsii myös lähipiiri. Luonnollisesti PMS on vain naissukupuoleen liittyvä biologinen tosiasia. Se ei itsessään ole epätasa-arvoista. Miessukupuolella on omat terveydelliset ongelmansa. Epätasa-arvoiseksi tilanteen tekee tutkimuksen puute ja rahoituksen epätasa-arvoinen jakautuminen. Liian moni meistä PMS-syndroomasta kärsivistä, on kokenut ongelman vähättelyä eikä ole saanut hoitoa vaivaan Criado-Perez-Perezin mukaan mm. siitä syystä, että naisten vaivoihin liittyviä tutkimuksia järjestetään ja rahoitetaan niukemmin kuin miesten vaivoihin liittyviä tutkimuksia. Liian moni kokee, että hormoneista johtuva vaiva edelleen yritetään selittää ”hysteriana” vaikka kyseessä on aivan aito ja oikea fyysinen oirekimppu. Mikä markkina se olisikaan jos meille miljoonille kehiteltäisiin apua, lääkitystä ja hoitoa.

Kaikista hälyttävintä on, että tasa-arvoista tutkimusdataa puuttuu useilla tutkimusaloilla. Criado-Perez kirjoittaa:”Maailman väestön toisen puoliskon kehoihin, sairauksiin ja oireisiin suhtaudutaan väheksyen, epäuskoisesti ja piittaamattomasti. Kaikki johtuu sekä datan puutteesta että siitä edelleen yleisestä uskomuksesta, joka pitää edelleen pintansa kaikista vastakkaisista todisteista huolimatta: että miehet ovat ihmisen oletusarvo.”

Suhtaudun kovin nihkeästi siihen, että yhtenä päivänä vuodessa muistetaan kukkapuskalla tai hyvän naistenpäivän toivotuksilla. Se ei anna oikeutusta rakenteiden tasolla tapahtuvaan marginaalissa olevien systemaattiseen häivyttämiseen tai hiljentämiseen. Kyllä, aion vastakin olla hankala akka. 

Supersuorittajasta keskeneräiseksi - uhka vai mahdollisuus?

Saako rajani pyyhkiä pois?

Media vahvistaa sellaista ihmiskäsitystä, että ihminen on olemassa tekemisen tai tekemättä jättämisen kautta.Tässä kirjoituksessa keskityn ihmettelemään miksi on niin vaikeaa uskoa siihen että olemassaoleminen riittää.

Saamme tuon tuostakin lukea (toki ne voi jättää myös lukematta) juttuja, joissa ihannoidaan sitä kuinka joku tekee työtä ympäripyöreitä päiviä, nukkuu kolme tuntia yössä, juoksee maratoneja, kirjoittaa kokkikirjoja, harrastaa taidetta ja jääkiekkoa (koska avarakatseisuus): Tämä upea ihminen huoltaa aktiivisesti  parisuhdettaan, elää täydellisesti sisustetussa ja siivotussa talossa ja täydellisessä perheessä. Monta akateemista tutkintoa on plakkarissa ja yksi on tekeillä, hän tekee arvostettua työtä, käy joogaamassa Intiassa kerran vuodessa, osallistuu hyväntekeväisyyteen, sijoittaa rahansa fiksusti ja ajaa kalliilla sähköautolla (koska ympäristö). Hän syö terveellisesti - oikeita proteiineja ja hiilihydraatteja sopivassa suhteessa - ja näyttää sopusuhtaiselta, mieluummin hoikalta. Kaikkeen voit itse vaikuttaa ja jos et vaikuta niin olet saamaton, laiska, tyhmä ja luuseri. Eräs kaunis ja fiksu tuttuni sanoi, että hänellä on RTL-syndrooma eli hän kokee olevansa Ruma, Tyhmä ja Lihava. Samastuin. Ja jatkoin, että minulla on RTLSL -syndrooma...edellisten perään vielä Saamaton ja Laiska.

Tässä maailman ajassa on vaikea pitää mielensä kirkkaana sen suhteen, että pelkästään olemassa oleminen on riittävä syy kokea itsensä hyväksi ja tärkeäksi. Ja kokea kanssaihmiset tärkeiksi. Riippumatta siitä miltä mikäkin asiaintila näyttää tai miten sen tulkitsen näyttävän. "RTLSL" kaikuu takaraivossa ja sen sijaan, että joku muu sanoisi tai edes ajattelisi näin, jankutan sitä itselleni. Olen jankuttanut koko elämäni. 

Katsoin ylioppilaskuviani ja kauhistuin, että muistan pitäneeni itseäni rumana vaikka olen kuvissa, nykyisillä silmilläni katsoen, kaunis. Aivan tavallinen, terveen ja hyvinvoivannäköinen nuori nainen. Nyt opettelen kymmenien vuosien itseinhon jälkeen ajattelemaan, että katsoessani kuviani siltä katsoisi vastaan aivan tavallinen, terveen ja hyvinvoivannäköinen keski-ikäinen nainen. Olen vihannut kehoani aina, koska se ei ole mielestäni sopinut muottiin. Vähiten ongelmia tuskin on aiheuttanut se, että olen aina tanssinut ja lajina se sisältää valitettavasti edelleen paljon ulkonäköön liittyviä oletuksia. Tilannetta ei varmaankaan helpottanut sekään, että tanssista tuli ammattini. Kehohäpeän sijasta yritän opetella kehorauhaa ja itseni hyväksymistä. Yritän myös katsoa saavutuksiani neutraalilla silmällä ilman huijarisyndroomalaseja ja tarkastella niitä kiihkottomasti ja ankaruutta välttäen, kysyen itseltäni että joko tämä riittäisi? 

Liputankin itselukutaidon (jota myös reflektoinniksi kutsun) ja medialukutaidon puolesta. Media peilaa maailmaa ja ihmisiä ja tuottaa sitä mistä ihmiset kiinnostuvat. Ihminen on bisnes. Ihminen kiinnostaa ihmistä. Ja ihminen on loppumattomattoman kiinnostunut itsestään. Reflektio on siihen oiva työkalu. Hyvässä ja pahassa. Blogini nimikin käsittelee tuota työkalua. Keskityn ihmettelemään sitä, miksi jokin on jotain ja miksi suhtaudun siihen niin kuin suhtaudun. 

Näin keski-ikäisenä on kuulemma mahdollisuus valita kaksi K:ta: katkeruus tai kasvu. Ehkä kannattaa valita jälkimmäinen. Vai voisiko valita vielä yhden K:n - keskeneräisyys. On ihan ok olla keskeneräinen. Sehän tarkoittaa kasvua.   

Kehosuhteesta vielä, että keho on kuitenkin myös ainoa media, jonka kautta olemme osa maailmaa ja ympäröivää todellisuutta. Tämä media ja päätökset sen suhteen on meidän jokaisen omassa hallussa ja voimme varmasti vaikuttaa vain siihen millaista ihmiskäsitystä ja käsitystä hyvästä ihmisyydestä me itse itsellemme rakennamme. Yritän opetella rakastamaan itseäni, jotta voisin tarjota itselleni hyvää. Lilliputtiaskelin mennään, mutta uskoakseni eteenpäin. Keskeneräisyyteen luottaen. 

Tommy Hellsten on sanonut: "Heikkous on ihmisen arvokkain ominaisuus. --- Ihmiseksi kasvaminen on pienemmäksi kasvamista. Tämän tiedostamisesta ihmisyydessä on kysymys. Se on oman tarvitsevuutensa, keskeneräisyytensä ja haavoittuvuutensa syvempää oivaltamista. Sieltä syntyy kyky tarvita ja ottaa vastaan rakkautta muilta." https://yle.fi/uutiset/3-8855481