Tulin kertakaikkisen yllätetyksi viikonloppuna kansanperinneväen vuotuisella Folklandia-risteilyllä kun porukka entisiä tanssinopettajaopiskelijoita vei minut syvälliseen
opettajuuden ja ihmisyyden pohdiskeluun.
Opiskelijat olivat hankkineet minulle Sylkevä tyttö -korun kiitokseksi tekemästäni työstä. Korun teema ja
sen luovutustilaisuus antoivat minulle varmistuksen siitä, että työ kantaa
hedelmää. Nämä upeat nuoret ovat kukin valinneet oman suuntansa elämänpoluilla ja
olen kiitollisena ja ylpeänä seurannut noilla poluilla etenemistä. He puolestaan
ovat opettaneet minulle mitä on olla opettaja. Vaikka kuinka opiskelisin
aihetta kirjoista, en koskaan usko voivani kehittyä yhtä paljon ihmisenä kuin
toimiessani opettajana. Sanat tuntuvat
latteilta ja laimeilta yrittäessäni sanoittaa tuntemuksiani siitä mitä koru antajiensa
saatesanojen kanssa minulle merkitsee. Pursuan rakkautta.
 |
| Kuva Niina Susan Vahtola |
Tunnekuohujen jokseenkin laskeuduttua olen paneutunut
pohtimaan nimenomaan Sylkevä tyttö -korun sanomaa ja sitä, miksi juuri minä
olen antajiensa mielestä ansainnut sellaisen. Koru on Kirsti Doukasin
muotoilema Kim Simonssonin Sylkevä tyttö -veistokseen pohjautuva riipus, jossa
pieni tyttö sylkäisee. Korun viesti on sen valmistajan Kalevala Korun mukaan
kannustaa kaikkia tyttöjä ja naisia olemaan rohkeasti oma itsensä. Olen erityisen otettu siitä, että korun
minulle antaneiden mukaan olen rohkaissut heitä olemaan tottelemattomia,
kritisoimaan ja kyseenalaistamaan. Se on mielestäni opettajan tehtävä (to put
it bluntly).
Suomalaisessa yhteiskunnassa on paljon niin sanottua
henkistä velttoutta, joka saa ihmisen tyytyväisenä syömään kaiken informaatiopuuron,
mitä hänelle syötetään. Olisiko homo sapiens -niminen eläinlaji koskaan voinut
päästä näin pitkälle ilman luovuutta, kekseliäisyyttä ja sitä, että pyrkii
näkemään toisin? Entäpä mihin homo sapiens -nuoriso pääsisi ilman uskallusta kyseenalaistaa
edellisten sukupolvien toimintaa?
Ei mihinkään.
Tuon uskalluksen tukeminen on
meidän opettajien tärkein työ sen sijaan, että odottaisimme oikeita vastauksia.
Toinen tärkeä työmme on olla läsnä ja kohdata ihminen
ihmisenä. Tämä kuulostaa typerältä kliseeltä. Sellaiselta mistä sanotaan, että
se on itsestään selvää. Tuon toteuttaminen ei todellakaan ole itsestään selvää
eikä varsinkaan helppoa. Ainakin minä saan itseni alituisesti kiinni siitä,
etten kuuntele toista kun tällä on jotain sanottavaa, vaan odotan vain vuoroani
päästäkseni sanomaan oman mielipiteeni. En kestä tätä piirrettä itsessäni.
Lohduttaudun kuitenkin sillä, että mitä useammin tunnistan toimivani siten sitä
useammin on mahdollista muuttaa toimintaani. Eli oppia.
Ihmisoikeuksien
julistuksen mukaan opetuksessa tulee pyrkiä ihmisen persoonallisuuden kokonaisvaltaiseen kehittämiseen.
Ihmisen persoonallisuuden kehittyminen on mahdollista psyykkisesti ja fyysisesti
turvallisessa, kannustavassa ilmapiirissä, minkä luomiseen meidän opettajien
tulisi keskittyä riippumatta oppijoista ja opittavasta asiasta. (Tähän voisin
lätkiä liudan lähdeviitteitä, mutta jätän sen tällä kertaa väliin.)
Läsnäolo
mahdollistaa kohtaamisen, mikä taas mahdollistaa nähdyksi tulemisen, minkä George
Berkeley tiivisti olemisen perustaksi seuraavan tapaan:”Esse est percipi – olla
olemassa on tulla havaituksi.” Jokainen meistä haluaa tulla nähdyksi.
Sylkevä tyttö -korun sanoma – olla rohkeasti oma itsensä – on
aina ajankohtainen. Etenkin lasten kanssa toimittaessa aikuisten turvallisuus
ja luotettavuus antavat lapselle mahdollisuudet koetella rajojaan ja ylittää ne.
Tottelemattomuus on pääomaa, koska se vaatii omaa ajattelua ja olemassa olevan
kritisointia. Ehkä se auttaa elämänpolkua taivaltaessa tekemään rohkeita valintoja
ja suuntaamaan eteenpäin luottaen siihen, että polku löytyy vaikka välillä kulkisi
eksyksissä. Eräs psykologi on kertonut evästäneensä lapsiaan sanoen: ”Kilttejä
ei muista kukaan - ole rohkea!”
Aion jatkaa sylkemistä.
