Olen musikaalinen ihminen. Olen aina halunnut
laulaa. Kun olin pienenä menossa mummulaan Rovaniemeltä Ruovedelle esiinnyin
junassa matkustajille. Muistan kuinka eräs ihana täti antoi minulle oikean
Ameriikan rahan. Oli luontevaa hakeutua musiikkiluokalle ja
musiikkiopistoonkin. Musiikkiopistossa olisin halunnut laulaa, mutta sitä en
saanut valita instrumentiksi vaan piti ottaa jokin soitin. Olen aikuisena
miettinyt kuinka opisto olisi voinut tarjota pehmeän laskeutumisen musiikinharrastamiseen.
Onkin tullut mieleeni, että opistossa olisi pitänyt olla ns. teinimuskari,
jossa musiikkiin tutustutetaan pikkuhiljaa ja monipuolisesti erilaisia musiikin
lajeja tarjoten.
Nykyään se varmaankin
on jo mahdollista.
Yksi soitinvaihtoehdoista musiikkiopistossa oli poikkihuilu.
Pitkin hampain sen suostuin listaan laittamaan ja tietenkin tulin valituksi
juuri poikkihuilun opetukseen. Inhosin soittotunteja, koska en oppinut
nuotteja. Huijasin opettajan soittamaan minulle eteen, koska korvakuulolta
osasin soittaa. Toinen huiluopettajani osasi vedellä oikeista naruista ja
hänestä pidin, mutta koska en osannut nuotteja, en oikein osannut harjoitella
kotona. Ensimmäinen tutkintoesitys on jäänyt mieleeni ahdistavana ja nolona.
Voi sitä häpeän määrää kun en oikeasti osannut. En edes ymmärtänyt miksi
tutkintoja tehdään. Kun sain vanhemmilta luvan keskittyä tanssiharrastukseen ja
jättää huilunsoittamisen, tunsin helpotusta. Huilu jäi moneksi vuodeksi.
Elettiin 90-luvun alkua ja Saarenkylän nuorisoseurassa toimiva kansantanssiryhmä Sirpakat tarvitsi muusikoita. Tuolloin oli vielä tavallista,
että harrastajamuusikot kävivät tanssijoiden kanssa samoissa treeneissä
viikoittain. Minua pyydettiin mukaan, koska olin soittanut huilua ja osasin
laulaa. Houkutuksena oli, että pääsisin ryhmän kanssa ulkomaille samana kesänä.
Olin jo varannut kesäksi kielikurssin Briteissä, mutta peruin sen ja lähdin
ryhmän mukaan.
Minulle avautui aivan uusi maailma. Ihan mielettömän vaikutuksen minuun teki se, että ryhmä teki
talkoita ulkomaan matkojen eteen. Tehtiin yhdessä! Aiemmin olin tottunut
tanssiharrastuksessani siihen, että tanssitunnilla höylättiin tanssitekniikkaa
yksin rivissä tangosta kiinni pitäen ja seinään tuijottaen. Yksinäistä oli ollut myös
soittamisen harjoittelu. Hurmioiduin kansantanssin ja –musiikin
yhteisöllisyydestä. Musiikki ei ollut
ryppyotsaista vaan jamittelua ja hauskanpitoa. Sain ihan luvan kanssa soittaa
korvakuulolta, jota taitoa olin aina siihen asti hävennyt. Huilun
soittaminenkin alkoi maistua uudelleen, vaikka toki minulle oli tärkeintä, että
sain laulaa. Tanssiryhmän kanssa harjoiteltiin perinteistä kansanmusaa ja se oli
huippuhauskaa. Teimme myös omia keikkoja bändin kanssa ja koska harjoittelimme yhdessä myös tanssimusiikkia pääsimme hääkeikoille. Halusin
laulamisen ja soittamisen ohella päästä myös tanssimaan kansantanssia. Ja lopulta pääsinkin. Monenlaisten
kiemuroiden jälkeen päädyin kansantanssin ammattilaiseksi.
Olen usein miettinyt olisinko tällä mahtavalla
tiellä ilman sen ärsyttävän huilunsoiton aloittamista.
En varmaankaan. Kuitenkin
kansanmusiikki oli se, joka antoi minulle onnistumisen elämyksiä soittamisessa
ankeiden musiikkiopistokokemusten jälkeen. Kansanmusiikin imu vei minut
mukanaan ja toi vielä kansantanssinkin elämääni. Nuotteja en osaa vieläkään.
